Jo toinen tipu kuolleena maassa, se oli tummanharmaa ja luultavasti jäänyt isomman kanan jalkoihin kuin valkea edeltäjänsä. Suututtaa ja itkettää.
Jotkut väittävät että eläinten kanssa se on normaalia, mutta sitä ei tahtoisi oikein uskoa. Ja kun sen joutuu uskomaan niin sitten se on ainoa ajatus päässä, ja ikävästi negatiivinen juttu. Seurauksena siitä koko loppuviikko, tai ehkä jopa loppukuukausi, on ikävää aikaa.
Suututtaa kun ensimmäisen tipun kuoleman huomaamisen jälkeen isukki tylysti heittää sen kompostiin, sitä en enää kestänyt vaan suuutuin. Onneksi se saatiin nostettua sieltä ja sitten me isän ja huldan kanssa.
Ensimmäisen murhenäytelmän jälkeisenä aamuna Mitja huudahtaa isälle näin "Mun pitää saada korvaus kun mun piti saada nähdä se kuollu tipu, mutta petja oli jo haudannut sen." Ärsytti.
Nyt kumpikin tipu on onnellisesti haudattu, ja hyvä niin. Toivottavasti loput kahdeksan tipusta saavat kasvaa isoiksi ja hienoiksi kanoiksi.
